Päivä, jona sain diagnoosin sairaudestani ja kuulin, että työurani on ohi, on mielessäni kuin vedenjakaja, jossa ensimäisessä elämässäni on terveen, huippukuntoisen ihmisen aktiivinen elämä töineen ja liikunnallisine harrastuksineen.
Toisessa elämässäni, heti diagnoosin jälkeen, tipahdin alussa syvään hämmennyksen, tyrmistyksen ja tietämättömyden mustaan aukkoon. Turvallisuudentunne, työn ja harrastuksien kautta tulleet yhteenkuuluvaisuuden, arvostuksen ja itsensä kehittämisen tunteet olivat hetkessä pois pyyhkäistyjä.
Minäkuvani murentui. Kuka minä nyt olen? Onko minulla enää elämää? Mitä minä nyt teen? Mihin pystyn? Miten tästä eteenpäin? Miten minut luokitellaan? Olenko vammainen? Invalidi Toimintarajoitteinen? Neurosairas? Harvinaissairas? Liikuntarajoitteinen.
Pyörittelin ja tutkin termejä. Kuukausien kuluessa ymmärsin että kyllä, olen kaikkea tuota mutta myös se sama ihminen kuin ennen sairastumistani. Sanojen merkitys riippuu siitä, missä yhteydessä niitä käytetään ja kuka niitä käyttää. Minä itse päätän mitä sanaa missäkin yhteydessä käytän- tai käytänkö ollenkaan!
Ihmisen tarve kuulua ryhmään on meihin sisäänrakennettu, jopa minuun, introvertiksi itseni usein mieltävään. Aikani mustan aukkoni reunoja raavittuani aloin hakea tietoa siitä, löytyisikö jostain itselleni sopiva porukka ja mielekästä tekemistä täyttämään tuntemani sosiaalisen elämän puute. Koska en someta, tiedon etsintä vaati hieman kärsivällisyyttä, salapoliisitaitoja ja aikaa, mutta ainakin aikaahan minulla oli yltäkylläisesti.
Rovaniemen Invalidit ry kuulosti ensialkuun hmmm..no hieman liian rauhalliselta porukalta (ne ennakkoluulot, ne ennakkoluulot...) mutta kun näin heidän kotisivuiltaan, kuinka paljon erilaista toimintaa he järjestävät, rohkenin täyttää liittymislomakkeen. Pian sain sähköpostia,minut toivotettiin tervetulleeksi ja avuliaasti otettiin mukaan toimintaan. Ensimetreillä lausuttiin myös maagiset sanat: tämä on vapaaehtoista, ei tarvitse tehdä mitään jos ei jaksa, pysty tai halua, kunhan tulet mukaan! Mukana on vanhempia ja nuorempia, aktiivisia ja vähemmän aktiivisia, ihan tavallisia ihmisiä joita yhdistää fyysinen vamma tai harvinaissairaus joko itsellä tai läheisellä. Minä koin omakseni talkootyön ja myyjäiset, joku toinen osallistuu urheiluharrastuksiin tai kursseille , kolmas vuokraa yhdistyksen mökin vaikka vuorokaudeksi ja viettää siellä omanlaistaan leppoisaa mökkeilyä, kukin mielenkiintonsa mukaan.
Nyt, kun pari vuotta on jäsenyyttä takana, olen huomannut että sain takaisin yhteenkuuluvaisuuden ja arvostuksen tunteen, löysin uutta, tarpeellista tekemistä ja saan vertaistukea aivan huomaamattani. Eihän elämäni silti ole pelkkää sateenkaarta, poutapilviä ja hattaraa mutta kivuista ja rajoitteistani huolimatta koen nyt eläväni hyvää, tarkoituksellista ja aktiivistakin toista elämääni, en enää sairauteni varjossa vaan siitä huolimatta, sen kanssa. Pienikin muutos voi tuoda isosti uutta elämään vaikka joukossa olisikin päiviä jolloin mikään ei kiinnosta, mitään ei jaksa eikä mihinkään pysty. Tuleehan se uusikin päivä.
Lukuisia tutkimuksia on tehty siitä, kuinka itselle sopivaan ryhmään kuuluminen kasvattaa onnellisuuden tunnetta. Olen täysin samaa mieltä. Haluan rohkaista sinua, joka haluat muutosta arkeesi ja ehkä nyt mietit samoja asioita kuin minä aiemmin; hae tietoa tai pyydä jotakuta hakemaan puolestasi. Tutki ja kysele, soita tai meilaa. Pääasia on että et jää yksin. Sinäkin löydät oman ryhmäsi.
Mirja Pekkala
Rovaniemen Invalidit ry:n jäsen
Kommentit
Lähetä kommentti